Berlinalen satoa nähtävillä: God's Own Country, Close-Knit, Veljeni William

Heti alkuun täytyy korjata harmillinen unohdus: epähuomiossa ei tullut mainostettua hieman yli viikko sitten järjestettyä Femististä foorumia eli FemFiä. Kerran vuodessa kokoontuva tapahtuma on monenlaista ilmaista toimintaa, paneelikeskustelua, elokuvanäytöksiä ja työpajoja tarjoava syksyn valopilkku. Suosittelen seuraamaan FemFiä Facebookissa ja osallistumaan ensi vuonna taas meininkeihin.

Sitten varsinaiseen asiaan:

Teatterilevityksessä God's Own Country

Keväällä Berlinalen elokuvajuhlilla nähty brittielokuva God's Own Country on tulossa tulevana perjantaina Suomessa teatterilevitykseen. Yorkshiren maaseudulle sijoittuvaa draamaa esitettiin syyskuussa täysille saleille Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla (kirjoittamani katalogiteksti). Elokuva kertoo perheensä maatilalla työskentelevästä äreästä Johnnysta, joka löytää yllättäen lämmön sydämestään, kun romanialainen Gheorghe saapuu tilalle töihin.

Annan tälle elokuvalle vilpittömimmän suositukseni; suunnitelmissa on mennä katsomaan se itsekin uudestaan. Kauniin rakkaustarinan lisäksi juuri työntekoa on kuvattu viehättävän arkisella arvostuksella. Melankolisesta tunnelatauksesta ja siniharmaista maisemista huolimatta elokuva ei ole ankea tai ahdistava, vaan toiveikas ja kohottava.

(Muuten, Facebookista löytyy nykyään Helsingin pienet elokuvateatterit -niminen sivu, joka listaa muiden kuin Finnkinon näytösaikoja perjantaisin.)

Orionin Kuukauden elokuvana Close-Knit

Orionissa nähdään marraskuussa viidesti toinen Berlinalen ja R&A:n suosikki, Naoko Ogigamin draama Close-Knit. Elokuva kertoo Tomo-tytöstä, joka päätyy Makio-enonsa luokse asumaan, kun yksinhuoltajaäiti lähtee omille teilleen. Uusperheen täydentää enon transsukupuolinen tyttöystävä Rinko. Hyväntuulisessa elokuvassa kolmikko opettelee elämään yhdessä.

Kyseessä saattaa hyvinkin olla ensimmäinen japanilainen mainstream-elokuva, joka käsittelee trans-aiheita. Olin Berlinalessa queer-elokuville jaettavan Teddy-palkinnon juryssa, ja annoimme kakkospalkinnon tälle elokuvalle. Keskustelua herätti miesnäyttelijän valinta Rinkoksi –  Japanissa ilmeisen suosittu Toma Ikuta suoriutuu kyllä hyvin herkän äidillisestä roolistaan. Kyseessä on lopulta melko perinteistä perhekuvaa tarjoileva, selkeästi suurelle yleisölle suunnattu, mutta sellaisena varsin sympaattinen elokuva.

Netflixissä Veljeni William

Kesästä asti on ollut suunnitteilla blogaus televisiosuosituksista, mutta en ole vielä sitä ehtinyt viedä loppuun asti. Mainittakoon tässä yhteydessä Yance Fordin ohjaama Veljeni William (Strong Island), ihan vaan sillä aasinsillalla, että se oli myös helmikuisen Berlinalen ohjelmistoa – ja olisi saattanut olla R&A:ssakin, jos Netflix ei olisi napannut elokuvaa ensin.

Erittäin tyylikkäästi kuvatussa, Sundancessa palkitussa dokumenttielokuvassa Ford kertoo tarinan murhatusta veljestään, jonka tappajaa ei koskaan tuomittu. Elokuva kuvaa hienosyisesti keskiluokkaisen Fordin perheen historiaa aina vanhempien kohtaamisesta alkaen, ja rakentaa sitä kautta kuvaa mustien amerikkalaisten elämästä rasistisessa maassa, jossa oikeuslaitokseen ei voi luottaa. Tyylillisesti mieleen tulee dokumentaristilegenda Errol Morrisin työt. Queer-tematiikkaa elokuvaan tulee ohjaaja Fordin omasta taustasta.

Syksyn menoja: Cinemaissí, Vinokino, Tuntematon, jne.

Erinäisten kiireiden takia blogi on jäänyt vähemmälle huomiolle, joten laitetaanpa nyt kerralla isompi satsi vinkkejä.

Festivaaleja: Cinemaissí

Tällä viikolla Helsingissä järjestetään Latinalaisen Amerikan elokuviin keskittyvä Cinemaissí-festivaali. Bongasin ohjelmistosta kaksi pitkää elokuvaa ja yhden lyhärin, joissa keskeisissä rooleissa on homomiehiä. Kuubalainen Santa & Andrés kertoo vallankumouksellisen maalaistytön ja vastavallankumouksellisen homokirjailijan kohtaamisesta vuonna 1983. Elokuvaa on esitetty mm. Toronton ja San Sebastianin festivaaleilla

Amat Escalanten ohjaamassa body horror -jännärissä La région salvaje (The Untamed) naisella on yhteys jonkinlaiseen seksuaalista nautintoa tuottavaan hirviöön. Guardianin Peter Bradshaw antoi neljä tähteä Venetsiassa ensi-iltansa saaneelle elokuvalle.

About Love -lyhytelokuvakoosteessa esitetään Ruptures (ou André et Gabriel), joka "kertoo Gabrielin ja tämän entisen poikaystävän Andrén yllättävästä kohtaamisesta Pariisissa 10 vuoden jälkeen."

Festivaaleja: Vinokino

Vinokinoa vietetään tällä viikolla Turussa, ja Helsinkiin festivaali rantautuu 9.–12.11. Kysyin festivaalin järjestäjiltä eräästä asiasta, joka minua on häirinnyt viime vuosina: esitystekniikasta. Ymmärrän, että tämä ei ole kaikkia kiinnostava asia, mutta alustukseksi kerrottakoon, että olen tänäkin vuonna nähnyt 90 prosenttia pitkistä elokuvista elokuvateatterissa, eli olen kiinnostunut sisällön lisäksi myös elokuvateatterikokemuksesta.

Vinokinosta minulle siis kerrottiin, että heillä elokuvia ei esitetä nykyisellä elokuvateatteriformaatilla DCP:llä (digital cinema package). DCP-formaatti korvasi salien digitalisoitumisen myötä 35 mm:n filmikopiot ja on siis elokuvateatteristandardi. En saanut vastausta siihen, mitä formaattia Vinokinossa käytetään, mutta esimerkiksi viime Pridekinon kokemuksen myötä arvelisin, että kyseessä on dvd-esitystä vastaava laatu. Andorrassa kuvan kaikilla reunoilla oli harmaat palkit, mikä itselleni on melkein itse kuvanlaatua häiritsevämpi asia.

Hieman vaikea on ymmärtää, miksi elokuvia ei haluttaisi esittää paremmalta laadulta. Isoin osa kustannuksista on kuitenkin esityskorvauksia ja itse kopioiden liikuttelu on halvempaa kuin aiemmin: DCP voidaan toimittaa kovalevyllä tai nykyään siirtää elokuvateattereihin myös verkon kautta (siinä missä filmikopiot painoivat helposti noin 20 kg ja maksoivat maltaita liikutella maasta toiseen).

Sitten itse elokuviin. Ykkössuositukseni festivaaleille on Anna Muylaertin ohjaama brasilialaiselokuva Don't Call Me Son (2016), jonka näin viime vuonna Berlinalessa. Olisipa tällaisia teinielokuvia enemmän! Sukupuolinormeja rikkova, homo/hetero-binääristä piittaamaton päähenkilö Pierre joutuu tuskailemaan aikuistumisen kanssa erityisessä tilanteessa, kun hänelle selviää, että hänen äitinsä onkin kidnapannut hänet ja siskonsa heidän ollessaan pieniä. Saippuasarjamaisen tilanteen sijaan energinen elokuva keskittyy Pierren identiteettikysymyksiin.

Helsingissä aiemmin esitettyjä elokuvia ovat Paris 05:59 (R&A 2016) ja The Duke of Burgundy (R&A 2015, WHS Teatteri Union 2016), joita molempia suosittelen myös. Lauantaina 11.11. festivaali bilettää jälleen yhdessä Peijakas!-klubin kanssa.

Uusi kotimainen: Tuntematon

Aiemmin tässä kuussa ensiesityksensä sai Wille Hyvösen ohjaama ja Hyvösen ja Johannes Ekholmin käsikirjoittama "postgenre"-elokuva Tuntematon, joka "kyseenalaistaa hegemonista maskuliinisuutta ja kansallisidentiteettiä suomalainen elokuvamaailma näyttämönään." Muunsukupuoliseksi identifioituvasta Hyvösestä ja elokuvasta kirjoitti HS:n Nyt-liite.

Elokuva esitetään WHS Teatteri Unionissa keskiviikkona 8.11. ja Rivierassa torstaina 9.11. ja lauantaina 18.11. sekä Midnight Movie -näytöksenä lauantaina 4.11.

Tulossa marraskuussa

Perjantaina 3.11. teatteriensi-iltansa saa ihana brittielokuva God's Own Country, joka otettiin syyskuussa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla innostuneesti vastaan. Kirjoitin elokuvasta festivaalin katalogiin.

Orionin koko syyskauden ohjelmistosta kirjoitin elokuussa. Tuloillaan on vielä mm. Velvet Goldmine -sing-along, Almodóvar-retron toinen osa, Viktor ja Viktoria -versioinnit sekä ilmaiset LUX-näytökset, joissa mukana on AIDS-aktivismidraama BPM (Beats per Minute), yksi vuoden parhaista elokuvista.