Viime perjantaina ensi-iltaan tuli Frantz, jonka näin Season Film Festivalilla. Se ei ollut niin queer kuin ajattelin, mutta ohjaaja Ozonin ansiosta luin kuitenkin jonkinlaista queeria sensibiliteettiä elokuvaan. Vanhan ajan melodraama, ajoittain hieman turhan alleviivaava, mutta hyvät näyttelijät tuovat emootiota tarinaan menneisyyden ja tulevaisuuden välisestä kitkasta.
Seasonissa näin myös tulevana perjantaina ensi-iltansa saavan Three Generationsin, jota myös ennakoin blogissani. Kyseessä on siis tarina yksinhuoltajaäidistä, jonka teini-ikäinen lapsi on transpoika. Elokuva on ennen kaikkea menetetty mahdollisuus: ei ole mitään syytä, miksi Elle Fanning piti roolittaa tähän. Paitsi että on järjetöntä, että pojan roolissa on nainen, siihen ei olisi tarvittu edes nimekästä näyttelijää. Elokuvassa on jo kaksi sen kohderyhmään (keski-ikäiset naiset) vetoavaa tähteä – Susan Sarandon ja Naomi Watts. Nuoren Rayn rooliin olisi ihan hyvin voinut ottaa transsukupuolisen näyttelijän, mikä olisi ankkuroinut elokuvan edes jotenkin todellisiin elämäntarinoihin. Tällaisenaan elokuva on ulkokohtainen ja usein ihan vaan outo.
Olin myös syvästi järkyttynyt Fanningin aivan kammottavista hiustyyleistä: horror moppi ja mikä tämä on I can't even.
Kiinnostavampi vaihtoehto tulevan perjantain ensi-illoista lienee uusi elokuva Xavier Dolanilta, Quebecin lahjalta maailmalle. Vain maailmanloppu on 28-vuotiaan kuudes pitkä elokuva ja pääosissa nähdään suurimpia ranskalaistähtiä: Vincent Cassel, Marion Cotillard, Léa Seydoux ja Gaspard Ulliel. Viimeisintä Mommya lukuun ottamatta Dolan on ollut hyvin queer. Hänen bravuurinsa ovat vaikeiden ihmissuhteiden kuvaaminen, ja trailerin perusteella luvassa onkin hyvää tunnetykittelyä.
