Dome Karukosken ohjaama ja Helsinki-Filmin tuottama
Tom of Finland saa teatteriensi-iltansa perjantaina 24.2. Pohdin alla elokuvan kansainvälistä levitystä, lajityyppiä ja kerrontaa, sekä käsittelen sitä, miten elokuvassa esitetään seksiä ja sotaa. Mielestäni tekstissä ei ole mitään varsinaisia spoilereita, mutta toki jos haluat nähdä elokuvan ilman syvempää ennakkoperehtymistä, lukeminen kannattaa ehkä jättää elokuvan katsomisen jälkeen.
Odotuksista
Ensi alkuun myönnän, että menin pressinäytökseen aika nihkein odotuksin. Elokuvantekijöillä ei ole taustallaan erityisesti mitään sellaista, mikä osoittaisi heidän kiinnostustaan tai ymmärtämystään queer-aiheista. Ohjaaja Dome Karukoski on ansioitunut lähinnä suuren yleisön, heteronormatiivisten (genre-)elokuvien parissa. Elokuva on liitetty myös patrioottiseen kansallisvaltion nostatukseen: se on näkyvästi osa Suomi 100 -vuoden juhlallisuuksia. Eri yritykset ovat kaupallistaneet Tom of Finlandin tuotantoa jo vuosia.
Yksi ystäväni oli kuitenkin ehtinyt jo kehua elokuvaa, ja halusin toki antaa sille mahdollisuuden. Olisihan todella upeaa, jos ensimmäinen suomalaiselokuva, jossa miesten välinen seksi ja suhteet ovat keskiössä, olisi onnistunut.
ToF:n kansainvälisestä levityksestä
Käsittelen ensiksi elokuvan leviämistä Suomen ulkopuolelle, sillä sitä on tehty selvästi kansainvälinen menestys mielessä. Elokuvaa on kuvattu useassa eri maassa, myös rahoitusta on muualta, ja siinä puhutaan paljon englantia. Karukosken aiemmat elokuvat saaneet ihan hyvin festivaalihuomiota – joskaan tärkeimmille eurooppalaisille festivaaleille ne eivät ole päässeet kisaamaan.
Kuten aiemmin kirjoitin, uskoakseni tällä elokuvalla tähdättiin Berlinaleen, jossa queer-elokuvalla on pitkään ollut vahva asema. Viime vuoden festivaalin aikana tekijät järjestivät kaupungissa pressitilaisuuden, ja kotimaan ensi-iltakin ajoitettiin passelisti Berlinalen jälkeen. (Isot festivaalit yleensä vaativat maailman- tai vähintään kansainvälistä ensi-iltaa ohjelmistoon valittavilta elokuvilta.)
Tom of Finlandin maailmanensi-ilta päätyi kuitenkin Göteborgin elokuvajuhlille, tärkeälle avajaisnäytöspaikalle. Göteborgin festivaali on Pohjoismaiden ehkäpä merkittävin elokuvafestivaali, jossa on myös rahakas kilpasarja pohjoismaiselle elokuvalle. Tavallisesti festivaalin avajaiselokuva on myös tuosta kilpailusta, ja Suomen juhlavuonna oli luontevaa, että valinta osui
Tom of Finlandiin. (Kilpasarjassa niin ikään esitetty
Tyttö nimeltä Varpu oli saanut jo kansainvälisen ensi-iltansa viime syksynä.)
ToF ei päässyt pääpalkinnoille mutta
Fipresci-tuomaristo huomioi elokuvan.
Göteborgin esitykset käytännössä tarkoittavat, että
ToF ei pääse Euroopassa enää isojen festivaalien kilpasarjoihin.
Suomen Kuvalehden haastattelussa elokuvantekijät puhuvatkin jo Yhdysvaltain valloituksesta. Tammikuussa järjestettävä Sundance ehti passata, eikä elokuvaa näy myöskään maaliskuisen South by Southwestin listoilla. Newyorkilainen Tribeca huhtikuussa olisi seuraava huomattava tapahtuma.
Parhaat mahdollisuudet elokuvalla olisi todennäköisesti päästä Torontoon, jossa Karukosken elokuvia (jopa
Mielensäpahoittaja!) on nähty aiemmin. Se on tosin vasta syyskuussa, mikä todennäköisesti tarkoittaisi, että elokuvaa ei voitaisi antaa kesän suurille queer-elokuvafestivaaleille (Toronton Inside Out, San Franciscon Frameline, Los Angelesin Outfest…). Niille se saattaisi tosin kelvata myös ensi vuonna, mikäli elokuva ei saa kaupallista levitystä.
Miksi Tom of Finland ei päässyt Berlinaleen?
Tähän kysymykseen etsin vastausta katsoessani elokuvaa. Päällimmäinen syy mielestäni on se, että elokuva on melko tavanomainen biopic eli elämäkertaelokuva. Siis genre-elokuva. Berlinalen kaltaisten festivaalien kilpasarjat koostuvat lähinnä arthouse/auteur-elokuvasta, ja päästäkseen tuohon joukkoon genre-elokuvien täytyisi tarjota esimerkiksi omintakeista kuvastoa tai teemojen käsittelyä, tai epätavanomaista lähestymistä kyseiseen genreen.
Tom of Finland ei ole tällainen elokuva.
Tom of Finland esittelee katsojille erään julkisuuden henkilön tämän elämän merkittävien tapahtumien kautta. Tämänkaltaisia suurmieselokuvia tehdään jokaisessa maassa, jossa jonkinmoista elokuvakulttuuria on olemassa. Sillä on sanoma – jotain tasa-arvoisesta rakkaudesta ja mitä näitä nyt on – mutta en oikein osaa sanoa, mikä elokuvan ydin on. Pelkkä sanoman julistaminen tuntuu elokuvissa usein banaalilta. Sen ympärille kaipaisi jonkin havainnon maailmasta: tällaisia ihmiset ovat, esimerkiksi.
Päähenkilöt – Touko Laaksonen (Pekka Strang), hänen siskonsa Kaija (Jessica Grabowsky) sekä puolisonsa Veli (Lauri Tilkanen) – eivät juuri kehity elokuvan aikana, eikä heidän tarinoissaan ole suuria konflikteja, jotka muuttaisivat heitä. Heille vain tapahtuu asioita, ja sitten tapahtuu toisia asioita.
115-minuuttisen elokuvan aikajänne on 40-luvulta 80-luvulle. Nähdään sotaa, sodanjälkeistä itsen etsintää, Yhdysvaltoihin siirtymistä, menestykseen nousua, jopa aids-kriisin läpi laukataan. Välissä tulee myös yhtäkkinen, irrallinen jakso, jossa montaasinomaisesti tutustutaan Toukon amerikkalaisiin tukijoihin.
Elokuvan aikana Touko hyväksyy roolinsa jonkinlaisena vapaustaistelijana. Se tapahtuu lähinnä ympäristöä tarkkailemalla – mitä Toukon ajattelussa tapahtuu, jää kuitenkin pimentoon, kun huomio on toiminnassa (mm. poliisiratsiat, bilettäminen). Elokuva olisikin toiminut paremmin minisarjana, jossa eri ajanjaksoille olisi annettu aikaa kehittyä, ja näkemys siitä, keitä nämä henkilöt ovat, olisi saanut tilaa.
Erotiikasta tai sen puutteesta, vähän myös sodasta
En voi sanoa pettyneeni elokuvan sievistelevään seksuaalisuuden kuvaukseen – se oli täysin ennakoitavissa. Suomalaisilla elokuvantekijöillä on pahasti hukassa erotiikka, jota kaihdetaan jopa silloin, kun aiheena on seksuaalisuus. Elokuvassa Touko toteaa piirroksistaan, että ne ovat hyviä, kun hänellä stondaa. Olisiko Karukoski uskaltanut käyttää tätä metodia elokuvaa tehdessään? Olisiko se itse asiassa ollut olennaista tämän aiheen parissa?
Eräässä latokohtauksessa tunsin hieman väreitä, mutta en voi sanoa, että kertaakaan olisi “stondannut”. Veliä esittänyt Lauri Tilkanen oli sympaattinen, ajoittain jopa aika ihana roolissaan, ja uskoisin, että hänen ja Strangin välillä olisi voinut olla kemiaa, mutta ohjaus ei sallinut sen kehittymistä. Ei ollut hikeä, kiihkoa, kyrpiä, halua. (Elokuvan ikäraja on 12.) Miesten kehot elokuvassa noudattelevat ToF-kuvastoa: ne ovat
lihaksikkaita, normatiivisella tavalla hyvännäköisiä, pääosin
valkoihoisia.
Elokuvan ehkä oudoimmassa jaksossa Touko on sodanaikaisessa Helsingissä kruisaamassa puistossa. Yhtäkkiä panohommista leikataankin pommikoneisiin ja sodan äärimmäiseen väkivaltaan, ja näitä kuvastoja limitetään tovi. Ymmärrän tavallaan, mitä kohtauksella haetaan – kahden erilaisen maailman shokeeraavaa ajallista limittymistä – mutta vaikutelmaksi jää homoseksin rinnastuminen kammottavaan väkivaltaan. Olisiko ollut mahdollista ajatella puskaseksiä pikemminkin utopistisena tilana, jossa väkivaltaa pääsee pakoon? (Isaac Julienin elokuvassa
Looking for Langston kuvataan kauniisti tätä utopiaa, jossa väkivalta ei pääsekään sisään.)
Sodan kuvaamisesta elokuvassa voisi kirjoittaa aivan oman esseensä. Sodan ja väkivallan trauma korostuvat Toukon hahmossa. Elokuvantekijöiden näkökulma painottuu lopun kohtauksessa, jossa taukoa pitävät sotilaat laulavat jonkinmoista patrioottista laulua Toukon johdattamana (valitan, että musiikillinen sivistykseni on vajavainen, enkä muista kappaleen nimeä). Tunnelma on vakavan kansallismielinen: nuorukaiset – homot ja heterot, upseerit ja sotilaat kaikki yhdessä – tässä Suomen puolesta kamppailevat karussa tilanteessa. On jokin "me", ja se ei ole "me normien ulkopuolella elävät", vaan "me suomalaiset".
Historiallisesti queer-elokuvassa mennyttä aikaa on kuviteltu erilaisin fantasian keinoin, mutta
ToF
ei ole kiinnostunut sellaisesta. (Tai no, Toukolle ilmestyy muutamaan
otteeseen jonkinlaisena voimaeläimenä hänen nahkaan pukemansa
Kake-hahmo.) Se sovittaa tämän tarinan valmiiseen muottiin, sankaritarinaksi, jossa väkivalta on historiaa ja homoseksi taidegalleriakelpoista aihelmaa tässä tasa-arvoisessa Suomessamme. Mutta tosiaan,
ToF ei olekaan queer-elokuva, vaan suurelle
yleisölle tehty, helposti pureksittava genre-elokuva. Kevään aikana jää
nähtäväksi, onko sellaiselle kysyntää.
